KOSKETUS IHOLLASI

Paritus: Lily/James
Ikäraja: K-18
Lyrics Wheel 4

Aurinko paistoi suoraan kirkkaalta taivaalta lauman oppilaita kiertäessä ympäri Tylyahoa. Oli taas yksi niistä viikonlopuista, jolloin Lily Evans oli hermostunut. Pakollakin eräs tietty pörröpäinen poika tuppasi seuraamaan häntä kolmen yhtä pahan ystävänsä kera – tai no, yhden pahemmankin. Nimittäin Siriuksen, joka tunnettiin naistenmiehenä.
”Lils hei!” kuului ääni hänen takaansa, jonka Lily tunnisti kuuluvan vaaleahiuksiselle ystävälleen Evelynille, joka käveli hänen vieressään, ”Älä vain katso taaksesi.”
”Hah, hyvä vitsi, Eve”, Lily naurahti, ”Joko siellä ei ole ketään tai siellä on – katsotaas – kukas muu kuin itse James Potter.”

James Potter, joka Sarvihaaranakin kelmien keskuudessa tunnettiin, tosiaan käveli kelminelikon keskimmäisenä Lilyn, Evelynin ja heidän kolmannen ystävänsä, Delilahin kanssa. Lily kääntyi tosiaan katsomaan James Potteria ystävineen ja sen jälkeen pysähtyi.
”Eikö sinulla tosiaankaan ole muuta tekemistä, kuin seurata minua?” Lily kysyi kävellessään kohti Jamesia punaiset hiukset loimuten.
James oli edellisenä päivänä kysynyt, olisiko Lily halukas viettämään hänen seurassaan Tylyahossa edes hetken. Ystäviensä ollessa läsnä tyttö oli tietysti kieltäytynyt. Oikeastaan hän olisi halunnut.
”Ei, ennen kuin tulet minun seurakseni pienelle retkelle”, James sanoi virnistellen.
Lily oli täysin kyllästynyt pojan virnuiluun ja periksiantamattomuuteen. Kaiken lisäksi hän olisi halunnut välillä liikkua muussakin seurassa kuin Evelynin ja Delilahin.
”Luovutatko, jos suostun tämän yhden kerran?” Lily kysyi hieman kyllästyneenä, mutta salaa innoissaan.
Hän ei tiennyt, mikä James Potterissa oikein kiehtoi, sillä siitä pojasta ei mitään muuta löytynytkään kuin vikoja. Lily tuhahti hiljaa.
”Lupaan sen”, James sanoi nostaen toisen kätensä sille kohtaa, jossa hänen sydämensä oli.
”Hyvä on. Mutta vain tämän kerran”, Lily huokaisi turhautuneena.

James suurin piirtein hyppi riemusta, kun Lily suostui. Sirius, Remus ja Peter puolestaan huokaisivat. He tiesivät miten kiinnostunut Sarvihaara oli kyseisestä tytöstä. Hän suorastaan palvoi maata Lilyn jalkojen alla. Kukin taputti Jamesia olalle rohkaisuksi – tai pikemminkin muuten vain, eihän James rohkaisua tarvinnut, jos kyse oli Lily Evansista.
”Hei sitten Lils!” Evelyn ja Delilah heilauttivat käsiään kadoten ihmisten joukkoon.
”Pidä hauskaa Sarvihaara!” kelmit toivottivat Jamesille ja katosivat puolestaan toisaalle.
”Niin?” Lily aloitti hetken kuluttua rykäisten ensin kurkkuaan, ”Minne olemme menossa, vai seisommeko tässä koko päivän?”
”Tule, haluan näyttää sinulle jotain”, James sanoi ilosta säkenöivin silmin ja otti Lilyn kädestä kiinni.
Tyttö säpsähti, vaikkei se hänelle uutta ollutkaan. Jamesin kosketus. Jostain syystä se sai hänet aina värähtämään. Hän seurasi Jamesin vetämänä poikaa jonnekin – jonnekin, joka näytti kaukaa katsottuna Rääkyvältä Röttelöltä. Itse asiassa, se oli Rääkyvä Röttelö.
”Potter”, Lily sanoi tutun kaavan mukaisesti, ”Se on Rääkyvä Röttelö.”
”Niin?” James kysyi ikään kuin esittäen tyhmää.
”Minä olen nähnyt sen monta kertaa”, Lily sanoi naurahtaen.

Se naurahdus sai Jamesin lähes hyppäämään ilmaan – Lily nauroi hänelle. Tai no, oli hän nauranut muutaman kerran aiemminkin, mutta siitä huolimatta. Yleensä tyttö oli aina käskemässä tai läksyttämässä kelmejä.
”Minä tiedän sen”, poika naurahti takaisin ja hymyili vielä sen päätteeksi, ”Mutta yhtä asiaa siinä et ole nähnyt.”
”Mitä?” Lily kysyi hieman hämmästyneenä.
”Et ole nähnyt sitä sisäpuolelta”, James hymyili hieman ilkikurisen oloisesti, mutta erittäin viehättävästi.
”Potter, et kai sinä vain –”, Lily aloitti, mutta se oli jo myöhäistä, kun James käveli jo kohti sisäänkäyntiä.
Hänhän sen tiesi – olivathan hän, Sirius ja Peter olleet monesti siellä pitämässä Remukselle seuraa täysikuuöinä. Siinä samalla kukin oli päässyt tutustumaan öiseen Tylyahoon.
”Tule jo!” James huusi edestä.
Lily huokaisi turhautuneena ja lähti kävelemään eteenpäin. Hetkinen. Miksi hän seurasi Jamesia? Lily pysähtyi hetkeksi kummastelemaan ajatusta. Ei kai vain –? Eihän hän voisi – ? Voi kyllä, hän oli alkanut pitää Jamesista. Tyttö puri huultaan ja lätkäisi kätensä otsalleen. Ei tämä voinut olla totta.
Pörröpäinen poika johdatti hänet suoraan itse Rääkyvän Röttelön ovelle. Se kyllä oli totta – Lily ei ollut koskaan käynyt sisällä ja oli halunnut käydä siitä asti, kun Potter joukkoineen kehuskeli käyneensä sisällä asti. Siitä huolimatta Lily oli halunnut käydä tutkimassa taloa lähempää, muttei vain ollut saanut mahdollisuutta.

”Naiset ensin”, poika sanoi hymyillen palauttaen Lilyn kuvitelmistaan maanpinnalle.
James näytti avaavan oven herrasmiesmäisesti päästääkseen Lilyn ohitseen, mutta tyttö jäi ainoastaan seisomaan toinen käsi lanteillaan kohottaen kulmia, ikään kuin vaatien, että poika menisi ensin. Hänen katseensa muuttui sen jälkeen vaativaksi, kun edellinen ei toiminut.
James puolestaan huomasi tämän vaatimuksen vasta hieman myöhässä ja kohautti sen jälkeen hartioitaan ja astui sisälle osoittaakseen, että tämä ei ollut Lilyä varten tehty pila. Tyttö seurasi tätä hieman epäilevänä ja tarkkaili ympäristöä. Hän loi viimeisen katseen taakseen ja huomasi, että kukaan ei ainakaan ollut seurannut heitä. James puolestaan siirtyi sulkemaan oven heidän perässään samalla kun Lily pyörähti ympäri ränsistyneessä huoneessa kädet puuskassa.
James asteli jälleen Lilyn ohi viittoen tätä tulemaan perässä. Niin tyttö tekikin, vaikka epäili yhä, että Sirius, Remus ja Peter olivat jollain tavoin livahtaneet tänne ennen heitä ja pelästyttäisivät Lilyn kuoliaaksi, kun hän viimeisimmäksi sitä osaisi odottaa.
Lily seurasi Jamesia varovasti raput ylempään kerrokseen ja ajautui tämän perässä huoneeseen, jossa näytti olevan vanha sänky, piano ja lipasto. Kaappejakin näytti olevan muutamia, ties mitä koinsyömiä vaatteita täynnä. Hän odotti vieläkin sitä hetkeä, jolloin kelmit hyppäisivät jostakin esiin.

Lily pelästyikin lähes kuoliaaksi. Mutta sitä ei aiheuttaneet kelmit, vaan katosta irtoavat laudankappaleet, joiden alle hän oli jäädä. Olisi jäänytkin, jollei James olisi juuri sillä hetkellä sysännyt häntä seinää vasten. Lily sulki silmänsä hieman peloissaan ja antoi Jamesin suojata itseään. Normaalisti hän ei olisi tehnyt sitä. Mutta nyt – nyt hän ei tiennyt mikä häneen oli mennyt.
Viimeistenkin pölyjen laskeuduttua alas Lily uskalsi vihdoin avata silmänsä. Hän lähes säikähti siitä, mitä oli vastassa. Jamesin pähkinänruskeat silmät tuijottivat hänen omiinsa. Lily nielaisi hieman vaivalloisesti, sillä Jamesin katse oli terävä ja määrätietoinen. Liian määrätietoinen ollakseen James. Lily oli kuin ahdistettuna nurkkaan, mutta halutessaan hän olisi päässyt pakoon, sillä James nojasi seinää vasten ja Lilyllä oli yhä tilaa liikkua. Hän ei kuitenkaan paennut. Hän kohtasi Jamesin katseen.
Hetken toisiaan tuijotettuaan kaikessa hiljaisuudessa, James kumartui lähemmäksi ja sulki tytön hellään suudelmaan. Haluamattaan Lily vastasi siihen sulkien silmänsä ja pyristelemättä vastaan. Hän antoi sen hetken tilanteen voittaa oman itsetuntonsa – hän tuntisi itsensä kuitenkin paremmaksi, jos James saisi hänet tässä ja nyt. Suudelmat vaihtuivat pian hellistä kiihkeiksi ja James repi paidan pois päältään ja Lily seurasi esimerkkiä.

Mutta en voi! James Potter on rasittavin ihminen, jonka tunnen! En vain voi pitää hänestä. Ei niin ole tarkoitettu käyvän. En minä hänestä pidä. Anna jo olla!
Lily sinä valehtelet itsellesi.

Lily tiesi sen. Hän tiesi valehtelevansa itselleen, hän halusi valehdella, hän halusi olla se tunnollinen tyttö, jota ystävät kunnioittivat ja ihannoivat. Hän tahtoi olla välinpitämätön kelmejä kohtaan ja suorastaan halusi, että nämä ärsyttäisivät häntä, jotta hän pääsisi valittamaan heille. Hän ei vain tiennyt, että hän tahtoi jotain muutakin. Hän tahtoi James Potterin.
James kaatoi hänet vanhalle sängylle, sillä tiesi sen kestävän. Olihan se ennenkin kestänyt kun Sirius oli ollut talossa jonkun kanssa. Poika avasi vyönsä ja riisui housunsa ja tyttö seurasi tätäkin esimerkkiä. Lilyn hentoa vartaloa koristivat yhä rintaliivit ja alushousut, kun Jamesilla oli enää päällään bokserit. Lily tunsi Jamesin ihon omallaan, eikä vastustellut. Se oli pehmeä, se oli niin silkkinen.
James auttoi ystävällisesti Lilyä avaamalla tämän rintaliivit ja riisumalla tämän housut. Hän siirtyi suutelemaan tytön kaulaa, solisluuta, rintoja, vatsaa ja siirtyi aina yhä alemmaksi, kunnes nousi takaisin ylös. Lily voihkaisi tämän suudellessa häntä yhä alempaa. Hän halusi James Potterin. Juuri nyt.

James tuntui ymmärtävän mitä Lily halusi ja riisui omat housunsa. Hän siirsi hitaasti itsensä Lilyn päälle ja työntyi varovasti tämän sisään. Lily oikeastaan häpesi koko tilannetta – kuinka hän oli saattanut langeta siihen? James jatkoi varovasti työntöjään tytön pyhimmässä ja ynähti välillä hyvänolon tunteesta. Lily voihki minkä ehti ja häpeä alkoi vaihtua nautintoon. Lily antautui kokonaan Jamesin vietäväksi ja myötäili tämän liikkeitä sisällään.
”Lily, enhän minä satuta sinua?” James kysyi työntöjensä välissä.
”Et”, Lily sanoi huohotuksensa lomasta, ”Et sinä voisi satuttaa minua.”
Lily tunsi olevansa seitsemännessä taivaassa. Hän ei voinut kieltää Jamesia tekemästä mitään – hän ei vain kyennyt. Hän oli viimein saanut Jamesin, eikä halunnut lopettaa sitä lyhyeen. Hän halusi tämän ottavan hänet kokonaan, hän halusi olla kokonaan Jamesin. Nyt ja aina. Hän halusi tämän hetken toistuvan usein.
”Merlin!” Lily huokaisi saavuttaessaan oman huippunsa.
James jatkoi yhä työntöjään kiihtyvällä rytmillä, kunnes Lily tunsi jonkin sykkivän ja tuottavan jotakin lämmintä hänen sisällään. James ynähti viimeisen kerran ja liukui Lilyn viereen sängylle.

He makasivat hetken hiljaa, ainoastaan vanha peitto päällään. Kumpikin tuijotti kattoa tiiviisti, eikä kumpikaan uskaltanut aloittaa keskustelua. Lily oletti, että se olisi ollut Jamesin tehtävä, joten pysyi hiljaa. Mutta samoin näytti tekevän poikakin. He olivat ikään kuin ajautuneet pattitilanteeseen, jossa jommankumman olisi pitänyt sanoa jotakin.
”Minä en unohda tätä ikinä”, James sanoi hiljaa rikkoen viimein talossa vallitsevan rauhan, ”En ikinä, ikinä, ikinä.”
”En taida minäkään”, Lily myönsi tuijottaessaan kattoa, ”Se oli – se oli uskomatonta, James.”
”Sinä olit uskomaton, Lily”, James tokaisi hymyillen toisella puolella sänkyä onnellisena siitä, että Lily oli kutsunut häntä vihdoinkin etunimellä.

Lily hymyili. Se oli jotakin niin uskomatonta. James ei ollut koskaan nähnyt Lilyn hymyilevän, jos hän oli tehnyt jotakin. Mutta nyt hän oli tehnyt. Hän oli saanut Lilyn tuntemaan itsensä aivan erityiseksi, rakastetuksi ja rehelliseksi. Lily oli pystynyt näkemään Jamesin ulkokuoren alle koko ajan, mutta vasta nyt oli alkanut todellakin ymmärtää tätä.
Pieni suudelma vaihtui, ennen kuin he astuivat takaisin auringon lämpöön ja erosivat toisistaan lähteäkseen omien ystäviensä luo. Lily ojensi Jamesille pienen pergamentinpalan heidän seisoessaan vielä hetken kaksin aurinkoisessa säässä Kolmen Luudanvarren edustalla.

”Hei Lils!” Evelyn huudahti nähdessään ystävänsä.
Lily soi Jamesille vielä yhden hymyn, ennen kuin katosi omien ystäviensä kanssa Kolmeen Luudanvarteen.
”Sarvihaara hoi!” Sirius huudahti kauempaa ja heilautti kättään.
James loi Kolmeen Luudanvarteen ja sen ikkunapöydässä istuvaan Lilyn yhden katseen. Tyttö näytti huomaavan tämän ja hymyili hennosti. Poika hymyili tälle takaisin ja poistui sen jälkeen viettämään loppupäivää kelmien seurassa.

James muisti taskuun pudottamansa pergamentinpalan Siriuksen ja Remuksen kävellessä hänen vierellään. Hän aukaisi sen varovasti ja loi silmillään katseen mustalla kirjoitettuun tekstiin.

Minä en unohda sinua James Potter. En koskaan.

”Sarvihaara”, Sirius aloitti, ”Mikä tuo on?”
”Ei mikään”, James vastasi hymyillen, ”Tyhjä pergamentinpalanen.”
Sirius tuijotti poikaa epäuskoisena, mutta päätti antaa asian olla sillä hetkellä ja syynätä totuuden ulos heidän päästyään takaisin Tylypahkaan.
En minäkään sinua, Lily, en unohda koskaan, oli Jamesin viimeinen ajatus, ennen kuin hän siirtyi keskustelemaan muista asioista.
Siitä pienestä hairahduksesta, siitä pienestä Lilyn toiveesta ja palavasta halusta saada toisensa he eivät kertoneet kenellekään. Se pysyi heidän salaisuutenaan. Mutta sitä he eivät koskaan unohtaisi. Eivät koskaan.

-----------------------------------------------------------------------------------

Nat King Cole: Unforgettable

Unforgettable, that's what you are
Unforgettable though near or far
Like a song of love that clings to me
How the thought of you does things to me
Never before has someone been more
Unforgettable in every way
And forever more, that's how you'll stay
That's why, darling, it's incredible
That someone so unforgettable
Thinks that I am unforgettable too

Unforgettable in every way
And forever more, that's how you'll stay
That's why, darling, it's incredible
That someone so unforgettable
Thinks that I am unforgettable too