TUULIKELLOT

Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: K-11
Lyrics Wheel 5, bonuskierros

Lumi laskeutuu taivaalta varkain kuin yö ja antaa puille hennonvalkean hunnun. Ilma tuoksuu puhtaalle ja kylmettää hengityksen, jäädyttää kurkun turraksi, jottei kukaan voisi pilata maailman täydellistä rauhaa yhdelläkään harkitsemattomasti sanotulla sanalla. Tuuli ei päästä hetkeksikään irti harmonisesta melodiastaan, vaan aikoo jatkaa oopperansa viimeiseen nuottiin asti. Se yhtyy pian duettoon katolta putoilevan lumen kanssa ja luo yhä uusia sävelmiä ihasteltaviksi. Nuoska pitää valtaa kaduilla ja kastelee joka ikisen päällensä astuvan kengät. Jalanjäljet painautuvat lumeen jääden todistamaan ihmisten hataraa olemassaoloa. Harmaus on verhonnut maan monilla eri sävyillään, joissa ei näy edes hitusen vertaa lämpöä. Silti kaduilla vastaantulevat kasvot hymyilevät ja nauttivat, vaikka todellisuudessa ne heijastavat vain apatiaa ja kärsimystä.

Sisällä tuoksuu tuore savu, jonka mukana tulvii myöhemmin myös lämpöä. Tuli sai siivet alleen ja kytee vielä pienenä liekkinä takan pesässä. Se tarvitsee vain hieman tämän kolean ilman happea elääkseen. Niin vaatimattomasti sekin elää. Se syntyy ja elää loistossaan yhden pienen hetken, jonka aikana se kasvaa kolminkertaiseksi, kunnes alkaa vanheta ja menettää elämänhalunsa. Lopulta kaikki hiipuu ja unohtuu. Aivan kuten aina. Varjot hiipivät syvemmälle tukipilarin uurteisiin ja kattoparrujen väleihin. Ne pitenevät hetki hetkeltä ja aloittavat siron balettinsa. Niiden esityksestä ei voi olla varma. Eilen se oli Pähkinänsärkijä. Mutta tänään se näyttäisi olevan La Sylphide. Tanssi alkaa varovaisilla jalannostoilla sivuille ja jatkuvat huipentumaansa, pas de deuxiin asti.

Minä hymähdän hiljaa ajatukselle siitä autuaasta rauhasta, joka vallitsee kodissani. Missään ei näy iloisia ilmeitä, saati leikkiviä lapsia tai tukea tarvitsevia ystäviä. Ei. Viime aikoina minä olen ollut se, jolla on ollut oikeus lyyhistyä jonkun toisen olkapäätä vasten ja päästää suru pois. Minun suruni keskellä ihmiset eivät ole kuitenkaan kuulleet niitä lähes olemattomia huutoja, jotka kirkuivat sisälläni, mutten päästänyt niitä ulos. Mutta minä olen huomannut jotain: vaikka kuinka itkisin tai surisin silloin, se ei katoa mihinkään. Ei ole koskaan kadonnutkaan, vaikka olen luullut joskus olleeni iloinen. Ei, se on ollut vain harhaa, typerää harhaa. Voisin nauraa omalle typeryydelleni. Olen niin harhaanjohdateltavissa. Pudistan päätä itsekseni ja katseeni harhautuu kuvaan, jonka otimme viime kesänä Thamesin rannalla. Sormeni harhautuu piirtämään kuvioita sinun nauravien kasvojesi ympärille. Voi, miten voitkaan nauraa minulle, vaikka tiedät varmasti mitä jätit jälkeesi. Vain surun sävelet, jotka kaikuvat tyhjinä ympäri tätä autiota huoneistoa.

Silloin minä naurahdan. Ajatuksiini virtaa hiljaa muistoja – muistoja meistä, minusta ja sinusta. Me olimme oman aikamme vankeja, sidottuina toisiinsa, eikä kahleita saanut rikki edes routa.

Mustahiuksinen mies istuu hiljaa puuvillapäällysteisellä sohvalla television edessä, hangaten käsiään yhteen. Harmailla silmillään hän tuijottaa ruudussa kisaavia ihmisiä ja kuuntelee studioyleisön naurua ja hengenvetoja. Välillä ne saavat hänetkin naurahtamaan. Kaukosäädin kädessään hän tuijottaa eteenpäin lähes tyhjin silmin.
”Remus?” hän kääntyy katsomaan toisen hentoja kasvoja.
”Hmmh?”
”Emmekö voisi tehdä jotain muuta?”
”Kuten mitä?”
”Noo, minä voisin vaikkapa laulaa”, hän ehdottaa ja ruskeatukkainen nyökkää.
Ja mustahiuksinen mies lauloi. Lauloi lauluja elämästä, lauluja arjesta ja rakkaudesta, kun kaikki muu on kadonnut.

Minä hymyilin ja tuijotin eteenpäin eläen onnellisesti yhdessä ainoassa muistossa, vaikka niitä oli paljon enemmän. Jos eläisin vuorotellen kussakin, en olisi enää koskaan surullinen. Mutta minä olin. Olin siksi, että muistoissa ei voinut elää. Ne olivat mielen tuottamaa harhaa, jotka tuottivat vain tilapäisen onnen. Mutta sitä aitoa, oikeaa onnea en koskaan tulisi saamaan takaisin. Se kuoli sinun mukanasi. Vaikka olisin halunnut lähteä kulkemaan samaa tietä kanssasi, olin liian raukka kohtaamaan sitä elämää, joka minua odotti rajojen tuolla puolen. Minusta tuntuu, kuin kaikki tuska olisi jo silloin laonnut niskaani ja se jatkaa kehoni kalvamista yhä kivuliaammilla tavoilla. Se painautuu luihin ja ytimiin ja ajaa minut syvään horrokseen, jolloin vain olen, mutten ajattele, enkä tunne mitään. Olen pelkkä ontto ulkokuori. Olin oikeassa, mutta silti uskon yhä, että olen jossain määrin erehtynyt. Luulin tuskan pysähtyvän siihen yhteen hetkeen, mutta se jatkoi kasvuaan surun silmässä ja joka kerta kun itkin itseni uneen, se sai syyn kasvaa vielä suuremmaksi. Minä annoin periksi. Minä annoin periksi, vaikka vannoin pysyväni vahvana.

Minä unohdin, mitä oli rakastaa, vaikka se sama rakkaus säilyi minussa koko ajan. Minä unohdin mitä oli elää ja upposin varjoihin, annoin niiden määräillä minun elämästäni. En minä tuntenut silloin mitään, joten minulle oli lähestulkoon se ja sama olinko hengissä hädin tuskin vai en lainkaan. Kuitenkin se olit sinä, joka pelasti minut. Kuulin sinun laulusi kaiken sen melun ja tuiskeen lävitse. Kiitän yhä sinua siitä, että löysit minut silloin. Ties kuinka syvälle kylmyyteen olisin lopulta uponnut. Joskus pienikin hetki sinun kanssasi riittäisi valaisemaan minun maailmani viikoiksi. Mutta se on mahdotonta enää, sinä et ole palannut tähänkään mennessä. Et ole päässyt elämään missään muualla kuin muistoissani. Ja minusta tuntuu siltä, että maailma on unohtanut sinut, unohtanut tekosi. Mutta haluan sinun tietävän, että minä välitän. Ja uskon, että muut ystäväsi välittävät myös paljon. Mutta minä välitän sinusta yhä kaikkein eniten.

Joskus minusta tuntuu siltä, että sinä otat vallan minussa ja käytät minun kehoani hyväksesi puhuaksesi muille. Vaikka se vaikuttaa minun viisaudeltani, se kumpuaa sinusta. En minä koskaan olisi ollut järkevä ja viisas ilman sinua. Sinä olit se villi ja huoleton, joten minun oli pakko olla sinun lähes täydellinen vastakohtasi. Ajattelen todellakin, eivätkö ihmiset nähneet meidän lävitsemme, kun olimme yhdessä. Eivätkö he nähneet, että me olimme erottamattomia sen vuoksi, että välillämme vallitsi vastakohtien vetovoima. He todella taisivat olla sokeita. Sokaistuneita omien päämääriensä saavuttamisen vuoksi. He ajattelivat vain omaa etuaan. Me ajattelimme toistemme etua. Minä ajattelen yhä sinun etuasi, enkä voi luopua siitä ajatuksesta olit sitten missä tahansa.

Minä hymähdän hiljaisesti ja suuntaan silmäni tuleen, josta on jäljellä enää pieni hiillos. Niin elämä lyhenee kun ilta saapuu ja yöt pimenevät. Nousen ylös pehmeältä ja turvalliselta sohvalta ottaen muutaman hataran askeleen eteenpäin. En tiedä mihin ne johtavat minut tänään, sillä jalkani kulkevat omia polkujaan ohjaten minua haluamaansa suuntaan. Minä menen sinne, mihin ne vievät minut. Ja sillä samaisella hetkellä ne vievät minut naulakon luokse. Minä puen kehotetusti takin päälleni, vaikka kylmä minulla on silti. Sillä se kylmyys hohkaa minun sisältäni ja ulkona oleva kylmyys vain liittyy siihen. Astun ulos siihen kylmään pakkasilmaa ja katson ikkunaan tarttuneita kuurankukkasia. Kumarrun henkäisemään lasiin, jolloin satutan niitä polttavalla kuumuudella ja ne sulavat. Pienet, lähestulkoon näkymättömät pisarat lähtevät kipuamaan lasia alaspäin, jatkamaan elämäänsä toisaalla. Painan sormeni samalla lasia vasten sulattaen kaiken sen alla olevan kehoni lämmöllä. Kirjoitan siihen nimesi ja katselen sitä hetken. Ehkä sen näkevät ohikulkevat ihmiset muistaisivat sinut nyt.

”Kuule Sirius...”, ruskeatukkainen mies kysyy toisen piirtäessä kuvioita hänen selkäänsä.
Hän tuntee kylmän sormen radan nousevan selästä kyljelle ja kipuavan sitä pitkin ylös. Se saa kylmänväreet kulkemaan ruskeatukkaisen miehen alaselästä niskaan, jonne sormikin päätyy viimeiseksi. Mustahiuksinen mies nostaa asentoaan paremmaksi ja kietoo kätensä toisen ympärille. Hän omistaa tämän ja on tehnyt sen monesti selväksi.
”Mmh?” hän kysyy.
”Oletko… oletko sinä koskaan ajatellut mitä tapahtuu sitten kun me emme enää kulje tämän maan päällä?”
”Miksi sitä pitäisi ajatella?”
”Koska… en minä tiedä. Minä en halua päästää sinusta irti”, ruskeatukkainen hymyilee anovasti.
”Sinun ehkä täytyy”, toinen vastaa. ”Joskus. Mutta nämä hetket ovat yhä meidän, ne ovat yhä olemassa vain meidän keskellämme. Kukaan ei tunkeudu tänne keskeyttämään niiden ajankulkua.”
”Mutta minä haluan olla kanssasi aina.”
”Sinä olet lukittuna minun sydämeeni. Aikakaan ei voi erottaa meitä oikeasti.”

Sinä veistit siitä sanasta ikuisuuden. Ympärilläni on hiljaista ja minä lähden kulkemaan eteenpäin tuijotettuani nimeäsi tarpeeksi kauan. Liian kauan olit ollut poissa unohtaakseni kaiken, mitä jätit jälkeesi. Minä seuraisin sinun jalanjälkiäsi, kuten olin aina tehnyt. Siksi jalkani osoittivat minulle tien kohti metsää. Työnnän käteni ruskean takkini taskuihin, sillä en omista lapasia, jotka olisivat niitä lämmittäneet. Kävellessäni mietin, kuinka pääsit jälleen näkemään veljesi. Veljesi, jota olit aiemmin halveksinut vain siitä periaatteesta, että hän oli kuolonsyöjä. Mutta et koskaan unohtanut, että se oli myös syy miksi hän kuoli. Hän antoi henkensä teidän edestänne. Minä en ollut unohtanut sitä, kun kerroit sen minulle. Minä muistan yhä ilmeesi, kun sait tiedon hänen kuolemastaan. Nyt voit varmaankin hyvittää kaikki aiemmat erheesi hänen suhteensa. Mutta entä minä? Voinko minä hyvittää niitä virheitä, jotka olen tehnyt lähtösi jälkeen, kuten hyvittää sen epätoivoon vaipumisen, vaikka kielsit minua tekemästä niin. Sanoit, että minun pitää olla vahva, kävi miten kävi. Lopulta sinä verhouduit tyhjyyteen ja veit toivoni mukanasi. Veit onneni, veit minulta kaiken, mitä minulla enää oli.

Huomaan jalkojeni ohjanneen minut järven rannalle. Sen pintaa hallitsee yhä peilijää. Liukastumisvaarasta huolimatta minä astun sen päälle, enkä sillä hetkellä voisi välittää siitä, vaikka se murtuisi. Jäähän katsoessani saatan nähdä sinun kasvosi hetkellisesti omien kasvojeni tilalla. Ne hymyilevät ja huuliesi liikkeistä näen sinun kannustavan minua jatkamaan matkaa. Mutta minun jalkani ovat jo turrat, ne eivät halua lähteä siltä paikalta mihinkään. Sitten minäkin hymyilen ja tuuli tanssii hiuksissani, laittaa takkini helmat hulmuamaan. Voin kuulla sinun kuiskailevan minulle, veistävän sanoistasi ikuisuuden kestävän hetken. Suljen silmäni ja lopulta tunnen poskillani jotakin lämmintä. Minä en avaa silmiäni vielä, sillä haluan kuvitella, että se on jotain muuta mitä se oikeasti on.

Mietin koskahan jäät sulaisivat. Lunta sataa yhä, mutta minä vain mietin koska se loppuu. Koska tuska loppuu. Minä olen selvinnyt tämän talven ylitse, mutta en tiedä selviänkö näkemään silmuun puhkeavia puita ja kukkaan puhkeavia kasveja. Avaan hitaasti silmäni ja tuijotan taivaalla tuikkivia tähtiä. Sinne on kirjoitettu myös sinun nimesi. Sinne minäkin haluan omani. Haluan kulkea kotiin sinun kanssasi. Luonto voisi säveltää siitäkin laulun, käyttää lehtien havinaa yhtenä instrumenttina, salamaniskuja toisena, aaltojen tuulispäiden osumista rantaan kolmantena. Ja me…

Me olisimme tuulikelloja siinä suuressa sinfoniassa.

*

Kaija Koo - Menneen talven lumet

On talvi kestänyt ikuisuuden
välillä mietin onko väliä sen
Tunnen taivaan tykkien
kylmän keskityksen
Luoksesi saavun kunhan
läpi jään ja sulan hulluuden kuljen
Saavun kun lumet on lähteneet

On talvi kestänyt ikuisuuden
aion saada selvää salaisuudesta sen
Nään maahan unohtuneen
menneen talven lumien
Minä palailen kunhan ensin
täällä vielä kahlailen, hetken
Saavun kun lumet on lähteneet

Lähden vallitessa hiljaisuuden
Lumitähtenä maahan leijailen sulaen
En onnelliseksi sua tee jos kotiin oikaisen
En ole valmis siihen
vielä sisälläni asuu joku toinen, minä en
Saavun kun lumet on lähteneet

On talvi hidastanut kulkuaan
kuulen enkelten laulavan hallelujiaan
Väsytin talven sitten selätin sen
Jos perillä huomaisin sen
sydämessäs asuu joku toinen, minä en
Lähden vaikka lumet on lähteneet

Jos sallit luoksesi kodin minä teen