YSTÄVÄARKISTO
Henkilöt:
Katri, Hanna
Ikäraja: K-11
Ystäväarkisto
- tapaus nro 1: Kirje Hannalle
Muistan, kun näin sut ensi kertaa koulussa ensimmäisellä
luokalla. Silloin en vielä tutustunut suhun kunnolla – onneks
tein sen myöhemmin, tai elämä olis ollut moninkerroin tylsempää
ja monimutkaisempaa.
Muistan vieläkin ranskantunneilla, kun piirsit mulle sellaisen
lukujärjestyksen, jossa oli reunassa koira. Sä pidit koirista. Ja
hamstereista. Ja pidät edelleen – niin kuin mäkin. Mä muistan
kun alettiin hengata yhdessä vasta yhdeksännellä. Ehkä mä vain
olin silloin tarpeeksi rohkea. Ehkä mä en aiemmin uskaltanut tehdä
mitään, koska pelkäsin liikaa, että kaikki olis samanlaisia
hyljeksiviä täysiä kusipäitä. Mut sä et ollut. Sä olit ihan
erilainen kuin ne muut taivaisiin katsovat nirppanokat.
Hah, mun ajatuksiini tuli kuva meistä kahdesta joskus kolmosella
tai nelosella, kun mä olin suoraan sanottuna täys paska ja köllin
sun lapasen. Me tapeltiin käytävällä ja opettajat onnistu
erottaan meidät jotenkin. Mutta silloin mä olin erilainen. Silloin
mä en vielä tuntenut sua.
Yläasteella me alettiin vaan yhtäkkiä hengaan kahdestaan. Se
tapahtu tosi nopeesti. Mä en edes tiedä miten. Sä vaan tulit yhtäkkiä
ja puff, mun välitunnit ei enää olleet sitä tylsää, oven edessä
seisomista ja sisäänpääsyä odottamista. Mä muistan vieläkin
meidän yhteiset kuvistunnit ja ranskantunnit. Sä piirsit aina eläimiä
ja ne kymmenen tosi upeeta taulua – arvaa olinko mä kateellinen.
Mä osasin piirtää vain hevosia, enkä niitäkään hyvin. Mutta
en mä siitä välittänyt. Ei se piirustustaito merkinnyt mulle yhtä
paljon kun se, että me oltiin kavereita.
Mä en edes muista riideltiinkö me kuinka paljon. Me vaan pidettiin
yhtä. Sillonkin kun suunniteltiin nimiä mun kasvattajanimelleni. Sä
sanoit et haluat sitten siskolles Dragonmind’s Hugh Grantin. Ja ne
ajatukset keskeytyi, kun joku erikoisluokkalainen potkas jalkapallon
sun päähän. Mä muistan vieläkin, että mä naurahdin, kun se
oli niin koomista, mutta olin samalla ihan hiton vihanen, kun ne ei
yhtään voineet kattoo mihin sitä lennättää. Sä piirsit siitä
sarjakuvan, joka mulla on vieläkin tallessa. Ja muistan senkin, kun
piirsit mulle Hamtaroja.
Ja me molemmat tykättiin Kymppikerhosta. Will oli mahti. Ja Jack.
Meillä oli lopulta aika paljon yhteistä – ihmeellistä kyllä.
Kaks oikeasti alun perin erilaista ihmistä ja yhtäkkiä me oltiin
ihan samanlaisia – niin kun kaks marjaa, ihan niin kuin sanotaan.
Sä saat mut hymyilemään. Sä pelastit mut. Kaks vuotta yksinoloa
ja syrjintää. Ja sitten yhtäkkiä kaveri, joka hylkäs toiset mun
vuokseni. Kukaan ei voi edes tietää, kuinka kiitollinen mä olen
sulle. Tällä hetkellä mä en riudu yksinäisyydessä, koska sä
pelastit mut siltä. Sä pelastit mut putoamasta jonnekin kauas
unohduksen virtaan. Ilman sua mua ei olisi. Mä olisin ilmaa, mä
olisin näkymätön. Mutta sun takia mut on huomattu ja mä en ole
enää yksin. Kiitos.
Mä tiedän sen, mä kuolisin sun puolesta ja seisosin sun edessä
puolustamassa sua. Ja niin mä teen. Mä seison sun vierellä –
aina. Mä halaan sua, kun tuntuu pahalta ja mä pidän lyhtyä, kun
sä vajoot pimeyteen. Mä olen siinä, vaikkei mua näy.
***
Ystäväarkisto - tapaus nro 2: 30-vuotiaana
30-vuotiaat Katri & Hanna keskustelevat
”Hei Hanna”, Katri kysyi hieman unisella äänellä sohvan
perukoilta samalla kun nosti käteensä popkornia ja sotkuisella pöydällä
oli siideripullo.
”Niin?” Hanna esitti vastakysymyksen sohvan toisesta päästä.
”Mä olen miettinyt”, pinkki-mustahiuksinen tyttö sanoi hiljaa
ja heitti yhden purtavista suuhunsa. ”Aika hassua, että meistä
tuli kavereita vasta yhdeksännellä, vaikka me ollaan oltu samassa
koulussa ekasta luokasta lähtien.”
”Onhan se.”
”Tai siis kun miettii… Sä olit varmaan mun ihan ensimmäinen
oikee ystävä”, Katri totesi ja painautui vielä enemmän pehmeän
sohvan huomaan.
Hetken aikaa koetti hiljaisuus vallita, mutta tilaa ei saanut
haltuunsa mikään tai kukaan muu kuin tuo kaksikko. Katri tuijotti
televisionruutua jokseenkin tylsistyneenä – olihan hän kuitenkin
nähnyt Moulin Rougen jo monta kertaa. Hannakin tuijotti ruutua
mielenkiinnolla.
”Tuli mieleen”, hän sanoi. ”Muistatko kun sillon yks päivä
pihalla kuunneltiin sun soittimesta tän soundtrackia?”
”Ai? Ai! Joo!” Katri huudahti ja nosti itseään enemmän
pystyyn.
”Mitäs kaikkee muuta ikimuistosta yläasteelta jäi mieleen?”
Hanna mietti tavallaan itsekseen.
”Se, kun ne erityisluokkalaiset potkas sen jalkapallon sun päähän.
Taisit olla muuten just sillon piirtämäs mulle jotain
hamtaroja”, Katri sanoi nostaen sormensa pystyyn. ”Arvaa
meinasinko revetä?”
”No tekihän se vähän kipeetä, mut nykyään se on enemmän
optimistisempaa. Ei se varmaan ois ollu yhtä hauskaa jonkun toisen
kans. Sulla oli muuten ne jääkarhukengät.”
”Aijoo, vitsi, mun pitää kaivaa ne jostain esille. Vähän ne
oli söpöt! Mut hei, muistakko sillon kun me kerrottiin niitä unia
toisillemme? Niinku sekin ku mä kerroin et olin nähny sen ostari
unen ja sit sen jos olin alaston mies.”
”Joo, miten ne vois unohtaa?” Hanna kysyi tyrskähdellessään.
”Nojoo. Ja sit sä piirsit ne helvetin upeet taulut. Tai maalasit.
Ja sait kympin”, Katri huomautti.
”No sähän piirsit ne hienot hevostaulut.”
”Ja myöhästyin joskus tunnilta sen takia, et leikin mettäpeikkoo
Kaupissa”, Katri naurahti muistellessaan sitä päivää, kun oli
suunnistanut väärään suuntaan.
”Mitäs viä?” Hanna pohti.
”Hmm”, Katri hymisi miettiessään ja näytti keksivän jotakin.
”No hei! Entä ne kasvattajanimet. Sähän halusit multa
hamsterin, jonka nimi oli Dragonmind’s Hugh Grant! Ja sit sun
siskos tais haluta sen silmät. Siis Hugh Grantin, ei sen hamsterin.
Sehän ois ollu jo brutaalia.”
Molemmat kaveruksista puhkesivat raikuvaan nauruun.
”Niin ja sillon oli mun synttäreillä joskus ja taisit voittaa
tietovisan. Tiiät musta kaiken”, Katri sanoi.
”En mä nyt kuitenka ihan kaikkee”, Hanna väitti.
”No aika paljon kuitenki”, Katri väitti vastaan. ”Sit sä
koukutit mut roolipeleihin. Kiitti vaan.”
Katri vilkaisi Hannaa muka loukkaantuneena, mutta eipä tytön pokka
pitänyt, kun hän alkoi jo hekottaa kuuluvaan ääneen.
”No entä se nelosluokan nyrkkitappelu. Mä vein sun hanskas”,
Katri jatkoi.
”Joo, kiitti vaa”, Hanna tuhahti hymyssäsuin.
”No mut hei, sekin johti vaan tähän!”
”Totta.”
”Kaveerasit ennen Kukkiksen ja niiden muiden kans. Sit vaan tulit
mun kaveriks. Aika hassua”, Katri mietti tuijottaen eteenpäin.
”Mutta kiitos. En ois selvinny sieltä muuten järjissäni. Saati
hengissä.”
”No en mäkään varmaa”, Hanna väitti myöskin.
”Me molemmat tykättiin Kymppikerhosta ja Willistä. Aika
hassua”, Katri sanoi ja korkkasi uuden siiderin edellisen
loputtua. ”Mä en ees muista riideltiinkö me yläasteen
aikana.”
”En mäkään.”
”No mut olithan sä mun henkilökohtanen roudari”, Katri
naurahti.
”No nyt mä olen loukkaantunut”, Hanna tuhahti mukamas
vihaisesti.
”Älä ny turhaan. Sä sentään pelastit mut sieltä helvetistä”,
toinen vastasi ja painoi kätensä Hannan hartioille ja halasi tätä.
”Kiitti. Oikeesti. En mä ois selvinny ilman sua.”
”Mistäs sitä tietää”, Hanna sanoi ja virnisti tietävästi kääntyen
Katria kohti. ”Lohikäärmeprinsessa.”
”Sotamies Sotkala”, Katri tuhahti toisen kommentille ja katsoi tähän
hymyillen lämpimästi.
